Orpon hallitusohjelma ja maaseutu – millainen yhtälö?

Kuva: Harri Tarvainen / Pikes

”Suomi elää maaseudusta ja metsistä. Suomalainen maaseutu, maatalous ja metsät turvaavat kansalaisten hyvinvointia ja ovat koko yhteiskunnan peruspilareita. Niiden tärkeys korostuu muuttuneessa turvallisuusympäristössä entisestään.” Näin Petteri Orpon hallitusohjelma Vahva ja välittävä Suomi (2023, 126) linjaa maaseudun asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Hallitusohjelma on avaindokumentti siitä, miten maaseudun yhteiskunnallista ja poliittista asemaa jäsennetään. Siksi on kiinnostavaa, miten maaseudusta hallitusohjelmassa kirjoitetaan ja millaisia asioita siihen liitetään. Toisin sanoen, millaiseen maaseutukäsitykseen hallitusohjelmamme nojaa.

Kun huomio kiinnittyy kielellisiin ilmaisuihin ja kielen avulla tuotettuihin näköaloihin, puhutaan tutkimusmaailmassa diskursseista ja niiden analysoinnista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa diskurssit otetaan vakavasti: niitä tarkastelemalla voidaan selvittää, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan ja millaiseksi todellisuus muodostuu eri yhteyksissä – vaikkapa juuri hallitusohjelmassa.

Hallituksen maaseutukäsitystä jäljitettäessä voi käyttää apuna Olli Rosenqvistin 2000-luvun alussa julkaisemaa väitöskirjaa ”Maaseudun asemoituminen myöhäismodernissa yhteiskunnassa”. Väitöskirjassaan Rosenqvist pureutuu maaseutua käsitteleviin yhteiskunnallisiin diskursseihin, joita hän tunnistaa kolme: aluekehitys- ja kaupunki-, maa- ja metsätalous- sekä maaseutudiskurssit.

Hallitusohjelman maaseutu diskursseina

Maaseutua koskevassa luvussa hallituksen huoli kohdistuu erityisesti alkutuotannon asemaan. Maatalouden kannattavuutta parantavia keinoja käsitellään laajasti, viennin edistämisestä maatalouden tukipolitiikkaan. Ohjelmassa tähdennetään Välitä viljelijästä -projektin vakiinnuttamista ja lomituspalvelujen säilyttämistä sekä luvataan puuttua eläintilojen, porotalouden, turkis- ja puutarha-alan sekä taimituotannon erityishaasteisiin.

Puhuessaan maaseudusta ohjelma esittelee myös hallituksen metsäpoliittiset toimet. Samalla käsitellään kotimaisen kalan kulutuksen edistäminen sekä keinot, joilla turvataan metsästys osana suomalaista elämänmuotoa. Hallitusohjelma suuntaa siten selvästi huomiota maaseudun perinteisten elinkeinojen ja luonnonvaroihin pohjautuvien harrastusmuotojen edistämiseen. Rosenqvistin ajattelun pohjalta voi todeta, että hallituksen käsitys maaseudusta näyttää rakentuvan vahvasti maa- ja metsätalousdiskurssin varaan.

Rosenqvistin määrittelemän maaseutudiskurssin mukaisia ilmaisuja hallitusohjelmasta joutuu melko lailla etsimään. Niitä voisivat olla esimerkiksi maaseudun elinkeinojen monipuolistaminen sekä pyrkimys paikkaperustaisen politiikan vahvistamiseen. Vaikka hallitus lupaa panostaa maatilojen biokaasun tuotantoon, ei hajautetun kilpailukyvyn strategia tule esille ohjelmassa laajemmin. Elinvoimainen maaseutu nähdään toki suomalaisten hyvinvoinnin elinehtona, mutta kansallisen maaseutupolitiikan linjaukset jäävät ohueksi. Herääkin kysymys, missä määrin hallitus on ymmärtänyt maaseudun olevan kaikessa rikkaudessaan yhteiskunnan voimavara?

Jonkinlaisia alueellisen elinkeinopolitiikan ja monimuotoisuuden tavoittelun vivahteita maaseutuosiosta kuitenkin löytyy: ”Suomen eri alueiden luontaiset vahvuudet ja erityisosaaminen on hyödynnettävä tavoilla, jotka tukevat monialaista yritystoimintaa, investointeja, teollisuutta sekä vientiä” (s. 127). Mutta maaseutu hyvän elämän ja asumisen paikkana toimivine palveluineen jää ohjelmassa huolestuttavan näkymättömäksi. Ohjelmassa kyllä luvataan, että ”selvitetään mahdollisuuksia luoda kannustimia maaseudulle ja saaristoon muuttamisen edistämiseksi” (s. 129), mutta kirjaus jää kaipaamaan konkretiaa elinvoimaisten asuinympäristöjen kehittämiseksi.

Jotta hallituksen maaseutukäsitys avautuisi kokonaisuudessaan, on tarkasteltava myös ohjelman aluekehitys- ja kaupunkidiskurssia. Tällöin huomio kiinnittyy osioon ”Kunnat ja kaupungit elinvoiman vetureina”. Hallitus katsoo, että ”vahvan kaupunkipolitiikan synnyttämä kasvu hyödyttää koko yhteiskuntaa ja tuo resursseja myös kaupunkiseutujen ulkopuolella sijaitsevien alueiden kehittämiseen” (s. 56). Näin se toistaa Rosenqvistin kuvamaa aluekehitys- ja kaupunkidiskurssia, jossa yhteiskunnan ja maaseudun kehitys näyttäytyy kaupunkivetoisena.

Maaseutudiskurssin tuottamisen paikat

Olli Rosenqvist on todennut, että ”maaseudulla on taipumus tulla unohdetuksi nykyisissä aluekehitys- ja kaupunkidiskursseissa”. Siksi on myönteistä, että hallitus lupaa Pohjois- ja Itä-Suomen haasteisiin apua ja että maaseudun elinvoiman edistämisestä ylipäätään puhutaan. Lupaavaa on niin ikään se, että hallitus valmistelee maaseutupoliittisen selonteon. Se jos mikä on mahdollisuus tuottaa ja uusintaa maaseutudiskurssia, kansallisen maaseutupolitiikan linjauksia hyödyntäen.

Toinen keskeinen vaikuttamisen paikka on tuleva Maaseutuparlamentti. Se kokoaa yhteen toimijoita, joille maaseudun kehittämispuhunta on tuttua ja luontevaa. Hallitusohjelman valossa Maaseutuparlamentin vuoden 2024 iskulause onkin mitä osuvin: ”Se, mikä tapahtuu maaseudulla, ei jää maaseudulle.” Tätä voi pitää lupauksena siitä, että Maaseutuparlamentin antia hyödynnetään ja tuodaan myös yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi.

Hallitusohjelma jättää avoimia kysymyksiä

On hyvin ymmärrettävää, että hallitus panostaa kotimaiseen ruuantuotantoon ja pyrkii turvaamaan sen jatkuvuuden nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Hallituksen työsarkaa ei helpota se, että maatalouden kriisi on syvä ja viljelijän ammatti houkuttaa yhä harvempia. Vaikeampaa on kuitenkin hyväksyä sitä, että maaseudusta puhuttaessa huomion kohteena on oikeastaan vain maatalous ja metsät. Rosenqvistin mukaan maatalouden ja maaseudun sekaannuttaminen on ollut aiemminkin maa- ja metsätalousdiskursseissa tyypillistä.

Näyttääkin siltä, että maaseutu ei kokonaisuudessaan mahdu hallituksen ajamaan kasvun kaavaan ja että maaseutupolitiikan tunnistama maaseutu moniulotteisena hyvän elämän paikkana on häivytetty näkyvistä. Voidaan myös kysyä, merkitsevätkö hallitusohjelman alue- ja kuntapolitiikan linjaukset alueellisen polarisaation hiljaista hyväksyntää. Seutukaupunkeja pienempiä kuntia hallitusohjelmassa ei juuri käsitellä, mikä jättää paikallistasolle paljon tulkinnanvaraa. Paikallislähtöisellä kehittämisellä on maaseutukunnissa pitkät perinteet, joten ne voisivat olla paikkaperustaisen kehittämisen edelläkävijöitä.

Hallitusohjelma tarjoaa kaikkinensa ristiriitaisia viestejä ja jättää paljon avoimia kysymyksiä maaseudun osalta. Miten maaseutu poliittisesti asemoituu? Mihin suuntaan maaseudun toivotaan kehittyvän? Millainen yhteiskunnallinen rooli ja merkitys sille sanoitetaan? Toiveena on, että nämä avaukset siivittäisivät Maaseutuparlamentin keskusteluja ja että niistä otettaisiin koppia niin tutkimuksen, hallinnon kuin politiikan piirissä.

Maaseudun uusi aika ry, hallitus
https://www.mua.fi/hallitus/