Pohjois-Savon mummot ovat digin edelläkävijöitä

Digitalisaatiopuheeseen liittyy monia myyttejä ja epämääräisyyksiä. Mitä se digitalisaatio konkretiassa on? Ja mistä syntyy mielikuva, että maaseudulla oltaisiin kaupunkeja digikyvyttömämpiä tai digihaluttomampia?

Tohtori Pekka Leviäkankaan muutoin ansiokkaassa kirjoituksessa (HS 16.1.2017) väitettiin, että videovälitteinen lääkäripalvelu ei välttämättä sovi Maaningan mummolle. On totta, että digitaalisia palveluita on muotoiltava eri käyttäjäryhmien osaamistasoja vastaavaksi, mutta Maaningan mummo ei ole välttämättä sen digikyvyttömämpi kuin Esplanadin pappa.

Vastikään ministeriöiden yhteistyönä syntynyt Smart countryside -selvitys toistaa samaa: maaseudulla on digitahtoa, mutta siellä on myös taitovajetta ja syrjäytymisen uhkaa. Ehkä näinkin, mutta mikä on kaupunkiemme tila; onko sitä tutkittu?

Maaseudulla asuminen on valinta, joka on pakottanut jo vuosikaudet asukkaitaan sopeutumaan muutokseen: palvelujen keskittyessä on löydetty tapoja asioida kauempana tai hoitaa asiat kotoa käsin. Väitän, että maaseudulla ikääntyvät ovat usein erittäin motivoituneita oppimaan pystyäkseen asumaan rakkailla kotikonnuilla.

Digitalisaation rakennusaine onkin resilienssi, joustava muutos- ja sopeutumiskyky. Tätä on kertynyt maaseutuasukkaisiin jo vuosikymmenten kerroksina. Sen sijaan isommissa taajamissa ja kaupunkikeskuksissa palvelut ovat usein kävelymatkan päässä: on vähemmän syitä alkaa opetella uusia, vaihtoehtoisia asiointitapoja ihan omaksi huvikseen. Millainen digikriisi syntyisikään, jos kaupunkien iäkkäille kävisi kuten maaseudun vanhuksille: palvelut yhtäkkiä loppuisivat?

Syrjäytymispuheen sijaan konkreettista tekemistä

Pohjois-Savossa videovälitteisiä kotihoidon palveluja on tarjottu pohjoissavolaisissa kunnissa koko 2010-luvun ajan. Palvelu tulevaisuuteen: eMaaseutu -hanke puolestaan on käynnistänyt kokeiluja palveluiden saavutettavuuden kehittämiseksi myös vanhenevan väestön ja pitkien etäisyyksien näkökulmista.

Videovälitteinen kanssakäyminen ja vertaistuki on vähentänyt iäkkäiden osallistujien syrjäytymisvaaraa. Toimintoihin on saatu mukaan maaseudun asukkaita, jotka eivät fyysisesti kokoontuviin ryhmiin tule tai pääse välimatkojen tai sosiaalisten syiden vuoksi. Parhaillaan Nilakan kuntanelikossa (Keitele, Pielavesi, Tervo ja Vesanto) pilotoidaan sekä videovälitteistä virastoasiointia ja virtuaalikirjastoa että kriisikeskuksen verkkovastaanottoa kaiken ikäisille. Toivon, että pian pääsemme puhumaan laajemminkin digitalisaation vaikutuksista syrjäytymisen ehkäisemiseen – sen sijaan, että vaalimme digisyrjäytymisteemoja.

Jotta kaikista digiloikkaa harjoittelevien tarpeista voitaisiin huolehtia, Suomessa tulisi kiinnittää huomiota kahteen seikkaan. Käyttöönottoneuvonta on olematonta: määräaikaiset hankkeet ja ikääntyneet vapaaehtoiset vertaisohjaajat eivät ole kestävä ratkaisu. Tanskassa on koulutettu 6000 digilähettilästä kuntien työntekijöistä – voisimmeko hyödyntää samaa mallia?

Toiseksi hyvälaatuisiin teknisiin välineisiin pitäisi satsata. Tanskassa etäasiointi on niin automatisoitua, että mummon ei tarvitse nykäistäkään tietokonetta: videoruudun välityksellä kunnan työntekijän kanssa käydään läpi asiointitarve, virkailija etäprinttaa mummolle tarvittavan lomakkeen: se täytetään käsin ja siirretään dokumenttikameran kautta sähköiseen käsittelyyn. Paperit arkistoidaan silppuriin.

Digitalisaation edistämisessä on työsarkaa meillä kaikilla: kuitenkin enemmän asenteiden ja toiminnanmuutoksen tasoilla kuin teknisen osaamisen kehittämisessä. Myyttien murtamisen haluaisin aloittaa maaseudusta: usein ne pienet toimijat ovat halukkaimpia ja valppaimpia uusien toimintojen käyttöönottamiseen. Heillä on sekä suurin tarve että tahto.