Maaseutuparlamentin jälkimainingeissa kotona 300 kilometrin päässä kotoa

Keväällä olin heittänyt puutarhakahveilla idean, että järjestettäisiinkö talolla Maaseutuparlamentin paikallinen tapahtuma. Vähän asiaa mutusteltua isän luotsaama Ryhälän maa- ja kotitalousseura näytti vihreää valoa. Lähestyvä tilaisuus antoi pontta Leader-rahoituksella ja talkootyöllä tehtävän vessaremontin sutjakkaaseen läpiviemiseen. ”Erittäin hyvä idea!”, vastasi puolestaan Puumalan kunnanjohtaja Niina Kuuva varovaiseen tiedusteluuni 21 minuutin kuluttua sähköpostin lähettämisestä.

Ryhälän kylä on hiljainen kuin mummini kutomassa raanussa. Laskutavasta riippuen asukkaat ovat melkein sormin laskettavissa, tai jos ympyrän piirtää laajemmaksi, voidaan päästä sataan, ainakin mökkiläiset mukaan lukien. Kahdenkymmenen kilometrin päässä on Puumalan kirkonkylä ja saman verran toiseen suuntaan Sulkava. Molemmissa kunnissa asukkaita on reilut 2 000. Lähin kaupunki on Savonlinna 60 kilometrin päässä, Mikkeliin ja Imatralle on 80 kilometriä. Tämän piskuisen kylän järjestelijäporukalle esittelin Teams-palaverissa Maaseutuparlamentin teemoja.

Mielessäni ajattelin, miten vaikeilta sanat itsellenikin kuulostivat – ajassa uudistuminen, älykäs sopeutuminen, reilu siirtyminen ja hiiliviisas maaseutu. Mutta suit sait sukkelaan ne muotoutuivat paneelikeskusteluksi, ja keskustelijoiksi kutsuttiin monipuolinen porukka kyläläisiä, kunnanvaltuutettuja ja MTK:ta.

Isä kalenteroi loppukesän täyteen talon remonttiurakkaa. Äiti meni perästä ja siivosi koko talon lattiasta kattoon kylän naisten kanssa. Ennen kuin omilta kiireiltäni jouduin paikan päälle, oli kaikki jo valmista ja paikallislehden päätoimittaja tulossa tekemään juttua. Sunnuntaipuhteina sain ommella näyttämön yläpuolelle ripustettavan banderollin.

Pystytimme talolle Maaseutuparlamentin etäkatsomon. Talon ovet olivat avoinna ja muutamia kahvittelijoita kävi joka päivä. Vanhempani ja satunnaiset pistäytyjät seurasivat mielenkiintoisia keskusteluja valkokankaalta. Keskiviikkona kanttiiniin katettiin rieskat ja puolukkapiirakat ja jännitettiin, kuinka paljon ihmisiä tulee paikalle juttua ja juhlintaa -nimellä kulkeneeseen osioon. Piha täyttyi autoista ja sali ihmisistä. Vieraita tuli läheltä ja kauempaakin viitisenkymmentä.

Keskustelussa panelistit nostivat esiin kylän yhteisön tärkeyttä. Jatkuva kasvu ei ole itseisarvo, mutta kohtuullinen toimeentulo on. Elämänlaatu on myös yhteistyötä ja koronan aiheuttamista haasteista suurimpia on yksinäisyys. Yhteistyötä tarvittaisiin lisää myös maamiesseuran talon tulevaisuuden turvaamiseen. Kuntalainen on laaja käsite. Tulisi myös miettiä, miten vapaa-ajan asukkaat ja osa-aika-asukkaat juurrutetaan osaksi yhteisöä. Vanhan koulupiirin alueella toimii nykyään kaksi viljelijää, ja heidän toimintansa mahdollistaa kylän infraa – teiden auraukset ja peltoaukeat.

Oman koulutaipaleeni ehdin aloittaa Ryhälän koulussa, jossa silloin oli kuusi oppilasta. Koulua ei ole ollut enää 35 vuoteen ja kauppa lopetti parikymmentä vuotta sitten. Näitten palvelujen perään ei haikailla, sillä ovathan palvelut verrattain lähellä Puumalassa, Sulkavalla ja Juvalla. Panelistit esittivät lopuksi tulevaisuuden toiveita. ”Toivoisin, että torpat eivät tyhjenisi. Että saisi etätöiden avulla ihmisiä tänne, vaikka osaksikin vuotta.”

Illalla valtakunnallisen parlamentin juontaja Christoffer Strandberg otti Kurikasta yhteyden Ryhälään. Kerroimme kunnanjohtajan kanssa tunnelmia lähetykseen maamiesseuran talon narikasta. Niina summasi yhteen paneelikeskustelua – miten hiilineutraalius liittyy älykkääseen sopeutumiseen ja hyvään elämään ja päinvastoin, ja kutsui lopuksi kaikki mukaan kohta alkavaan tanssiosuuteen. Metsään on tullut jo syys alkoi, ja eteisessä ukot jatkoivat juttua valokuituyhteyksistä.

Maaseutuparlamentin paikallisen ohjelman järjestämisessä mukana oleminen oli valtavan hieno kokemus. Siinä yhdistyi työ ja yksityinen, itselle erityinen ja koko Suomea koskeva yleinen. Suvun WhatsApp-ryhmässä seurattiin lähetystä eri puolilta Suomea, ja sydämet ja peukutukset lämmittivät mieltä. Sydän minulla on ollut mukana työssäni aina, mutta jonkinlaisen osuman se tässä sai. Yhtäältä kasvoi luottamus ja toisaalta: mikä tämän kylän ja yhteisön tulevaisuus on? Ihmisten, jotka vielä asuvat siellä ja ihmisten, joille paikka on tärkeä, lähellä vaikka kaukana. Olisipa ollut aikaa ja mahdollisuus kuulla jokaisen talolla kävijän ajatuksia näistä.

Mikä tulevaisuus on naapurin myytävänä olevalla talolla ja heillä jotka siihen, toivottavasti, tavalla tai toisella asettuvat? Mikä talvisilla teillä matkojen takana ja pelloilla ja saunapolun varressa humisevilla puilla ja norppien vesillä? Mikä tulevaisuus on mummin vanhalla talolla ja kello kolmen puutarhakahveilla? Mikä omien juurieni tulevaisuus on? Vieläkö se maa juurruttaa? Väki käy vähiin ja vanhenee. Miten se muuten voi selvitä, kuin yhdessä tekemällä ja asioita ratkomalla?

Nyt kotona Helsingissä, 300 kilometrin päässä kotoa, mietin Ryhälän kylää. Missä määrin se on osa minua ja minä voin olla osa sitä?